Dogs (1)Flowers (5)Fashion (14)CHRISTMAS (8)Summer (5)Travel (9)CHILDREN (30)Beauty (3)CHILDREN (40)Engagement (2)Lifestyle (42)Food (18)Sports (1)Wedding (7)Decor (82)Adoption (5)Garden (2)
<< Back

MAY 2012 13

Matkani äidiksi

 

Meillä vietetään tänään ensimmäistä äitienpäivää. Pitkä matka on täytynyt kulkea tähän päivään.

 

­Minua pyydettiin kertomaan kokemuksia adoptiosta. Näin äitienpäivänä voisin muutamia ajatuksia yrittää raapustaa.

 

Eletään vuotta 1999, olen 19-vuotias. Olemme juuri solmineet avioliiton mieheni kanssa. Luvanneet rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä.

Halusimme lapsia. Kaikki ei mennyt kuitenkaan omien suunnitelmiemme mukaan. Alkoi pitkä prosessi vanhemmuuteen.

 

Aloitimme lapsettomuushoidot 2001. Inseminaatioita ja koeputkihedelmöityksiä. Pettymysten jälkeen pettymyksiä. Emme onnistuneet. Tunteet seilasivat laidasta laitaan. Olin kuitenkin kokoajan toiveikas. Jotenkin sisälläni tiesin, että me saisimme vielä lapsen. Jaksoin hoidot hyvin. Olin kuullut kaikenlaisia tarinoita, niiden rankkuudesta, mutta minä koin ne suht helppoina. Totta kai pettymyksen tunne oli suuri, kun huomasi, ettei olekaan raskaana. Aina se oli vaikea hetki. Mutta jälleen noustiin uuteen yritykseen.

 

 

Pyydän niin vähän
Vain sen tavallisen
Vain palan rakkauksista aidointa
Vain oman lapsen

Pyydän niin vähän
Vain tunteista suurimman
Vain huolista suurimman
Vain oman lapsen

Pyydän niin vähän
Vain ensiaskeleen todistaa
Vain ensisanan kuulla
Vain oman lapsen

Pyydän niin vähän
Vain perheen josta huolehtia
Vain tavallisen arjen
Vain oman lapsen

Pyydän niin
vähän
ja silti niin
paljon.

-Andromeda-

 

 

Lapsettomuushoitojen aikaan minulla oli hiukan kielteinen suhtautuminen siihen, että adoptoisimme lapsen. Miksikö? Siihen ei ollut mitään erityistä syytä. Emme olleet vain ajatelleet sitä vaihtoehtona. Ensimmäisenä mieleeni adoptiosta tuli pitkä prosessi, jossa meidät arvioitaisiin vanhempina, urkittaisiin erilaisia tietoja menneisyydestämme, raha-asioistamme, suhteestamme..jne.

Se ei ensialkuun houkutellut. Miksi meidän täytyisi olla niin ”täydellisiä”, jos haluamme lapsen?

Näin jälkeenpäin ajateltuna, sehän on sanomattakin selvää, että he etsivät lapselle mahdollisimman tasapainoista kotia. Miksi eivät etsisi? 

 

Ajatus adoptiosta alkoi kuitenkin hautoa mielessämme. Menimme Pelastakaa Lapset Ry:n järjestämään infotilaisuuteen 2004.

Sen tilaisuuden jälkeen olimme molemmat sitä mieltä, että halusimme aloittaa adoptioprosessin, hiukan sekavin mielin siitä, mitä tämä kaikki tuo tullessaan.

Lopetimme lapsettomuushoidot ja 2004 toukokuussa ensimmäinen hakemus adoptioon liittyen lähti Pelastakaa Lapset ry:lle. Saman vuoden syksyllä aloitimme adoptioneuvonnan. Onneksi emme tuolloin tienneet, että odotuksemme tulisi olemaan seitsemän vuotta ja kaksi kuukautta.

 

Neuvonta oli kaikkea muuta, kuin mitä olin sen kuvitellut olevan. Sosiaalityöntekijämme oli aivan loistava tyyppi! Kaikki meni hyvin heti ensitapaamisestamme lähtien. Kävimme läpi elettyä elämäämme. Saimme erilaisia kotitehtäviä mm. liittyen parisuhteeseemme, kotikasvatukseemme jne. Neuvontakertoja oli noin kymmenen, joista yksi oli kotikäynti. Meille jäi kaikesta tästä positiivinen mieli. Koimme, että neuvonta lujitti myös parisuhdettamme.

 

Kävimme kerran neuvonnan aikana perheessä, jonka yhteystiedot saimme Pelastakaa lapset ry:ltä. Ihana perhe, ihana kyläily. Heillä oli pieni poika Thaimaasta. He odottivat jo toista lasta. Mietin kahvipöydässä, milloin me saisimme? Ajatus tuntui vielä kovin kaukaiselta. En uskaltanut vielä unelmoida.

 

Neuvonnan jälkeen vuorossa oli maan valinta. Thaimaa oli meillä molemmilla heti se ensimmäinen vaihtoehto. Joten aloimme selvittämään palveluntarjoajilta ( Interpedia, Helsingin kaupunki, Pelastakaa Lapset) minkälainen on heidän Thaimaan tilanteensa.

Odotusaika-arvio tuolloin oli hakemuksen lähettämisestä n. 1,5 vuotta riippuen vähän kontaktista.

 

Päätimme valita Helsingin kaupungin DSDW thaimaan kontaktin 2007 kesällä. Meille kerrottiin, että olisimme 2008 kiintiössä. ( joka vuodelle on oma hakemus kiintiö, mitkä voitiin dsdw:lle lähettää). Tuntui, että kaikilla palveluntarjoajilla oli nyt mielettömät ruuhkat päällä.

Olimme lomalla loppukesästä 2007, kun meille tuli puhelu. Saimme kuulla, että vielä oli tilaa vuoden 2007 kiintiössä. Se oli ihana uutinen. Pääsimme sittenkin vuoden 2007 kiintiöön! Ehkä tämä tästä, pikkuhiljaa!

 

Saimme vihdoin loppusyksystä 2007 adoptioluvan, jota olimme puoli vuotta odottaneet. Lautakunnan kokouksia pidettiin kerran viikossa ja ruuhkat olivat myös täällä!

 

Ei muuta kuin hakemukset täyttämään DSDW:lle, asiakirjojen virallistukset..paksu nippu papereita lähti matkaan tammikuussa 2008, kohti Bangkokia. Dhl kuljetuksella. Sain seurantakoodin. Seurasin sitä herkeämättä, milloin se kirjattaisiin vastaanotetuksi. Täytyi vain luottaa, että se meni oikeaan osoitteeseen, oikeisiin käsiin. Nimittäin koskaan emme saaneet vahvistusta sieltä päästä, että meidän paperit ovat nyt saapuneet. Tämä on normaali käytäntö. Eiks oo hullua! Monesti vuosien varrella mietiskelin, että apua jos meidän paperit ei ikinä ole edes menneet perille! Täytyi siis toivoa, että ovat oikealla henkilöllä, oikeassa osoitteessa.

Iso kivi putosi sydämeltä. Nyt tämä asia ei ole enää meidän käsissä. Kaikki tarvittava oli tehty. Nyt vain odottaisimme.

Siitä alkoi piiiittkääää odotus. Arvio oli ensialkuun ollut se 1,5 vuotta, tässä vaiheessa n. 2,5 vuotta. Siihen siis orientoiduttiin.

 

 

Tulisit jo meille,
et tiedä kuinka odotetaan.
Tuulien teille,
toiveeni kuiskata saan.

Sanattomin sanoin,
me sua kaivataan.
Ovemme on avoin,
kai joskus tavataan?

Tyhjä on syli,
mutta toiveita täynnä.
Emme pääse sun yli,
me sua jo rakastetaan.


 

Olin saanut aina pettyä tuloksiin lapsettomuushoitojen aikana. Koko odotusaikaa leimasi minulla tunne, että emme saa koskaan tätä lasta. Pelkäsin. Pettymystä. En uskaltanut valmistautua lapsen tuloon. En ostaa mitään valmiiksi. Tiesin, tai luulin tietäväni, että jos laittaisin lapsen huoneen valmiiksi, niin jotain tapahtuisi, ettemme saisikaan lasta. En uskaltanut käydä lääkärissä, jos minulla olisi jokin sairaus, joka estäisi adoption. Niin, olin varma, että ennen kuin saisimme lapsen, meille jommallekummalle tulee jokin sairaus, ja adoptiomme ei koskaan toteudu. Yritin miehellenikin sanoa, että ei kävisi lääkärissä mielellään, ellei ole pakko.

 

 

 

Kuuntele kuinka
sylini kaipaa
tuntea varpaasi potkun

Katsele kuinka
aamuisin kuivaan
tyynyltä kyynelten sotkun.

Oletko jossain
tähtien takana
odottamassa parempaa aikaa?

 

Tuletko sitten
tähdenlentona
vai odotammeko turhaan?


 

 

Välillä asia oli enemmän mielessä välillä vähemmän. Mutta kokoajan vähintään taustalla. Olimme päättäneet mieheni kanssa, että elämme ja nautimme elämästä nyt ja joka hetki. Nyt saamme vielä olla kahden, nautitaan sen tuomista eduista. Ei se aina siltä tuntunut! Mutta emme jääneet märehtimään odotukseen. Eihän sitä kukaan jaksaisi. Odottaa..odottaa jokapäivä! Nautimme elämästä, joka päivästä, teimme töitä, harrastimme, matkustelimme..

Jälkeenpäin ajateltuna kuulostaa vielä hullummalta tuo odotusaika! Seitsemän vuotta! Niin monta loputonta vuotta.

 

Meidän tuttavapiirissä ei tuolloin ollut ketään, jolla oli adoptiolapsi. Haikeana katselin ostoskeskuksissa pariskuntia, joilla sellainen jo oli. Minkä näköinen meidän lapsi on? Minkä ikäinen? Tyttö vai poika? Onko hän täysin terve? Mitä hänen kanssaan tekisin kaikkea! Kaipasin häntä niin! Oliko hän jo syntynyt? Ehkä, meidän lapsi! Jossain toisella puolen maapalloa, onko hän hyvässä hoidossa?

En pelännyt omaa rakkauden tunnetta, kiintymystä. Olin varma siitä. Rakastin häntä jo nyt. Olin rakastanut kymmenen vuotta. Tiesin. Olin varma.

 

Ajoittain oli vaikeita hetkiä. Päiviä, jona tuntui että ei jaksaisi odottaa enää. Onko elämämme aina yhtä odotusta. Mitä sitten kun ei enää tarvitsekaan odottaa?! Outoa.

 

 

Yksi päivä tuhansista, arvokkaista takana.

Lapsitietopalsta tarkistettu.

Jospa olisi tullut. Jospa. Edes yksi.

Tyhjä olo.

Päässäni pyörii muisto.

Lapsena menimme sairaalaan

katsomaan äitiä ja vauvaa. Se oli jännittävää.

Sairaalapukuiset, synnyttäneet naiset kanttiinissa,

tuoksun.

Väsyneet, mutta onnelliset.

Mietin aina miten uskaltavat, eivätkö pelkää.

Joskus minäkin tuossa tilanteessa, ajattelin.

Mitenköhän uskallan.

Mies ja lapset tulisivat katsomaan.

Menisimme kaikki kahville kanttiiniin.

 

 

Maanantai 4.7.2011

 

3 vuotta, 6 kuukautta, 21 päivää oli hakemuksemme ollut Thaimaassa. 7 vuotta 2 kuukautta ja 28 päivää oli kulunut siitä kun ensimmäisen hakemuksen adoptioneuvontaan lähetimme. Odotimme kärsivällisesti. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen.

Olin seurannut lapsitietopalstaa, tässä vaiheessa lähes päivittäin. Tiesin, että meidän vuoromme on ehkä seuraavana tai sitä seuraavana. Aina ei mennä järjestyksessä. Emme siis voineet tietää, milloin tarkalleen meidän vuoromme tulee.

Vietimme kesäistä maanantaita Rovaniemellä, mieheni veljen perheessä. Puhelimeni soi. ”Sun puhelin soi” mieheni huusi. ”Kuka soittaa?” ” joku 09 alkuinen” Puhelinmyyjä. En vastaa, vastaanko? No vastaan. ”Teitä odottaa 8 kuukauden ikäinen prinsessa Bankgokissa”  kuului puhelimen toisesta päästä esittelyjen jälkeen. Ei voi olla...juoksin mieheni luo, laitoin kaiuttimen puhelimesta päälle ja kysyin voisiko hän toistaa asiansa. Totta se oli! Vihdoin! 8kk ikäinen tyttövauva! ” Oletteko sähköpostin ääressä, laitan teille kohta kuvat tytöstänne”. Olemme! Kokoajan! Laita!

Siinä me istuimme Rovaniemellä, keittiön pöydän ääressä, kannettavan äärellä ja odotimme ensimmäistä kuvaa lapsestamme. Ulkona paistoi aurinko. Kesä oli parhaimmillaan.

Pitkät olivat minuutit. Sitten se tuli. Niin suloinen! Täydellinen! Meidän oma! Itkimme onnesta.

Ne päivät meni ihan sumussa. Tuntuu, että nauroin ääneen koko ajan. Koko sisimpäni hymyili, nauroi. Olin onnellinen. Meillä on lapsi! Oma lapsi! Pieni tyttö, prinsessamme.

 

 

Kuinka voisit tietää?

Kun nukut niin kaukana

ja niin hiljaisena kuin vain pystyt olemaan…

Kuinka voit tietää tämän päivän ilosta,

jonka tämä valokuva minulle toi?

Vain muutamia viikkoja ja sinä olet oma lapseni

ja Minusta tulee pian Me.

Kuinka voit tuntea tämän minun rakkauteni?

Se on jotain, mitä et vielä näe.

Näe siis kauniita unia, minun kallisarvoinen lapseni.

Nuku hyvin ja suloisesti.

Toiset sanovat, että olet onnekas.

Tietäisitpä, että onnekas olen minä.

 

 

Ystäville ja sukulaisille soittelemaan sitten! Siitähän ei meinannut tulla loppua! Vihdoin saimme kertoa ihanan ilo-uutisen. Silloin harvoin, kun olin uskaltautunut unelmoimaan, oli yksi asia mitä olin mietiskellyt, juuri tämä, kun saan soittaa ystäville ja sukulaisille tämän ilouutisen! Vihdoin se oli totta, tämä kaikki!

 

Neljän viikon päästä lähtisimme kohti Thaimaata. Paperiasioiden hoitoa, pakkaamista. Vihdoin sain sisustaa ja laittaa lapseni huoneen! Vaatteiden ostoa. Kiirettä piti! Jokahetki mielessä pienokainen siellä kaukana. Onhan hänellä hyvä olla!?

 

 

Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
että näen tähden lentävän


Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan

 

Tyyni oli eilen yö
mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntee sain
Joku liikkui lähelläni
koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain

Enkä enää epäillyt
vaan tiesin, että voin
Niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
Ja jalkojemme alla sama maa

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan


 

3.8.2011

 

Kohti Thaimaata. Varmoin askelin, sekavin mielin. Jännittää. Miten kestän nämä tunnit ennen kuin näen lapseni!? Lentokentällä teki mieli kaikille huutaa, meillä on lapsi!! Me mennään hakemaan meidän lapsi kotiin!

Muistan sen fiiliksen kentällä, uskomaton! Huh.

 

4.8.2011

 

Ensitapaaminen.

Tämä päivä jää ikuisesti mieliimme. Tätä olimme kauan odottaneet. Sinua olimme niin kauan jo rakastaneet.

Saavuimme vuoteesi viereen. Olit juuri herännyt päiväunilta. Uniset silmäsi. Tuoksusi. Rakastuin sinuun heti. Rakastin jo. Katsoit meitä. Olit ihmeissäsi. Outoja ihmisiä.

Otin sinut syliin. Pelkäsit. Sinä itkit ja samalla läpsyttelit minua olalle. Se painui syvälle mieleeni. Pikkuhiljaa rauhoituit. Olit urhea. Yritit olla. Näin kuinka sinua itketti ja pelotti. Kyyneleet valuivat poskiltasi, mutta taistelit itkua vastaan. Pikkuinen. Katselit meitä syvälle silmiin. Ihmettelit. Voi kuin tietäisit tämän rakkauden määrän. Toivottavasti en tukahduta sinua siihen. Sanoit ensitapaamisella ”papa” isi. Sinulle oli näytetty papan kuvaa ja tunnistit isäsi.

 

 

[kuva]

 

[kuva]

 

Mietin äitiäsi. Hän köyhänä ja naimattomana oli joutunut sinut jättämään. En voinut sitä hetkeä ajatella. En voi. En ymmärrä. Voi kun tietäisit miten täydellinen lapsi sinulla on. Lupaamme tehdä parhaamme, että hän saa rakkautta ja huolenpitoa läpi elämän.

 

Olimme lastenkodissa muutamia tunteja. Sitten hyppäsimme taksiin ja lähdimme kohti hotelliamme. Nukahdit taksiin heti. Kokemus oli sinulle rankka.

Sinä, mieheni ja minä. Taksissa, Bangkokin ruuhkissa. Vihdoin olimme perhe. Pitkä matka oli pitänyt kulkea tähän.

 

Illalla itkit lohduttomasti ennen nukahtamista. Kävelimme hotellihuonetta ympäri, vuoroin isän, vuoroin äidin sylissä. Vierastit meitä.

Sydäntäni särki. Mikä minä olin viemään häntä pois tutusta ja turvallisesta?! Kaikenlaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Päivisin katselit ihmeissään kaikkea. Meitä, ohi kulkevaa autoa, ihmisiä. Hakeuduit ihmisten syliin. Tuntemattomienkin. Hait turvaa. Rakastaisimme sinut ehjäksi.

 

Pitkä odotusprosessi on nyt takana. Kaikella oli tarkoituksensa. Joka käänteellä. Näin kauan piti mennä, että minusta tuli äiti. Joka hetkestä ja odotusvuodesta olen onnellinen, eihän meillä muuten juuri sinua olisi. Syvällä kiitollisuudella muistelen tätä kaikkea.

Olemme olleet kotona tyttäremme kanssa yhdeksän kuukautta. Pikkuinen on sopeutunut oikein hyvin. Nautin päivistä hänen kanssaan. Joka ainut päivä hän ilahduttaa meitä! Välillä pysähdyn ihmettelemään häntä. Miten tiemme kohtasivatkaan. Miten minusta tuli hänen äiti. Miten hänestä minun lapseni.

Hän puhuu jo muutamia sanoja ” äiti, papa, mamma, kiitosss, vaippa, syömään, nella(koiramme), muumi, mummi, aali (vaari)”, touhukas ja temperamenttinen tyttö! Sanat eivät riitä kertomaan kuinka onnellisia ja kiitollisia hänestä olemme. Rakkaus ja vanhemmuus ovat ihmeellisiä asioita.

 

Kiitos tytölleni, että saan olla äiti juuri hänelle. Kiitos hänen biologiselle äidilleen, että saan olla äiti hänen synnyttämälleen lapselle.

 

 

Sivelen armaita kasvojasi,

poskesi pientä omenaa.

Siroja, kirkkaita kulmiasi

tukkaasi silkinruskeaa.

Nenääsi pientä ja lystikästä

- sinua ilman en elämästä

mitään saattaisi aavistaa.

Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,

löysin kirkkaan selkeän tieni,

iloni yksinkertaisen.

Olen vain suojeleva syli.

Kasva kauas äitisi yli.

 

Aale Tynni

 

 

 

[kuva]



> Comments (24)Add a comment

13.5.2012 - 15:43
KR: Niisk. Olen sanaton. Rakastan teitä <3
13.5.2012 - 16:06
Nuori nainen: Koskettava tarina, tuli ihan kyyneleet silmään. Kaikkea hyvää teidän pienokaiselle ja teille vanhemmille! :)
13.5.2012 - 17:12
jossu: Liikuttavaa..ihanaa ensimmäistä äitienpäivää Eve!
13.5.2012 - 20:15
Nainen: Liikutuin todella! Ihanaa äitienpäivää<3
13.5.2012 - 21:11
Kp: Millainen ihana tarina. Onnellinen teiän puolesta ja pienen ihmeen saapumisesta etenkin teidän mutta myös meiän muidenkin onneksi. <3
13.5.2012 - 21:40
Jortte: Upea ja liikuttava teksti! Sydämessä olitte ja olette ja niin pitkän odotuksen saimme elää rinnalla. Luja luottamus palkittiin. Onnea äitienpäivänä!
13.5.2012 - 22:12
: Koskettava tarina. Niin paljon "omia mietteitä". Täällä prosessi alkamassa. Tuntuu, että oikeastaan hyvä, ettei tiedä kuinka kauan tähän kaikkeen menee. Jos nyt kuulisin, että seitsemän kokonaista vuotta, saattaisi tulla epätoivo. Toisaalta, jos tietäisi, että joskus tällainen voisi olla meillekin mahdollista...en uskalla ajatella. Nauttikaa pienokaisestanne. Ihana, että olette saaneet hänet elämäänne!
13.5.2012 - 22:13
Ansku: Ihana, koskettava kertomus! Odotus oli pitkä mutta äärettömän palkitseva.
13.5.2012 - 23:01
HP: Sanaton olen minäkin. Sanaton onnesta ja ilosta jota olemme saaneet rinnallanne kokea. Elämä on ihmeellistä. <3
13.5.2012 - 23:33
pauli: Liikuttava teksti täynnä tunteita! On teillä kyllä ollut odottamista paljon. Paljon onnea äitienpäivänä!!
14.5.2012 - 10:51
Hanski: <3 <3 <3
14.5.2012 - 11:18
R: Kosketti syvältä. Olen kiitollinen, että saadaan elää rinnallanne. <3
14.5.2012 - 14:39
Minnis: Menit hirmu nuorena naimisiin!
14.5.2012 - 15:21
Eveliina Mustonen: Kiitos kaikille. Kiitos rakkaille tuesta ja mukana elämisestä! Kaikki ovat olleet niin innolla mukana pienimmistä lähtien! Tsemppiä odotukseen nimetön kommentoija!
14.5.2012 - 16:46
P: Tekstisi herätti monenlaisia tunteita. Liikuttikin. Etenkin, kun kaikki tuo voi olla meilläkin edessä, kun biologista lasta ei kuulu hoidoista huolimatta. Teillä niin onnellinen loppu odotukselle.
15.5.2012 - 11:05
Johanna: Aivan liikuttavan ihana kirjoitus. Ihana Eve ja koko perhe :) Nautitaan näistä tähdistä <3
15.5.2012 - 20:42
Nina: Voih, kyyneleet silmissä luin tekstisi läpi. Niin samoja ajatuksia ollut myös itsellä. Meillä tosin tuloksettomien hoitojen jälkeen odotellaan jo kolmatta luomuvauvaa, joten adopioon saakka emme koskaan päätyneet. Teidän tyttärenne on onnekas kun hän pääsi kotiin, jossa häntä rakastetaan ehdoitta, koko sydämestä. Ja paljon onnea jälkikäteen ensimmäisestä äitienpäivästäsi! :)
16.5.2012 - 10:32
Anna K-K: Eve, kaunis ja koskettava kirjoitus. Myöhästyneet äitienpäiväonnittelut!
18.5.2012 - 10:02
PaulinaA: Voi mä pääsin lukemaan tämän vasta nyt..Mä olen niiiiiiin onnellinen teidän puolesta!!!
18.5.2012 - 14:11
Eveliina Mustonen: Paulina :) Kiitos Anna, Kiitos Nina ja onnea teille pienokaisista! Joskus voi tapahtua onnellisia ihmeitä, voin vain kuvitella miltä tuntui huomata olevan raskaana tuloksettomien hoitojen jälkeen :)
19.5.2012 - 10:16
Masa: Aivan uskomattoman liikuttava tarina, rakkaita ootte!! Hyvä Eve
19.5.2012 - 19:14
Ama: Moneskohan kerta oli, kun luin tämän sydämeen käyvän matkan vanhemmuuteen..., joka kerta vaan tulee itku. Niin läheltä olemme saneet seurata pitkää odotustanne. Mathilda on niin rakas! Enkeleitä toivotan pientä rakasta suojelemaan!
20.5.2012 - 20:27
Eve: Kiitos äiti ja Masa kommenteista. Ootte rakkaita :)
9.6.2012 - 14:16
Dorit: Voi apua, kuinka ihana ja kaunis kirjoitus! Vasta nyt luin, vaikka täällä aina käyn ihastelemassa, tämä on jostain syystä jäänyt välistä.. Olen hurjan onnellinen teidän puolesta, M on niiin suloinen pieni ihminen!! Toivottavasti nähdään teidät kesän aikana! :)

<< Previous postNext post >>


2010
      JAN   FEB   MAR   APR   MAY   JUN   JUL   AUG   SEP   OCT   NOV   DEC    
2011
      JAN   FEB   MAR   APR   MAY   JUN   JUL   AUG   SEP   OCT   NOV   DEC    
2012
      JAN   FEB   MAR   APR   MAY   JUN   JUL   AUG   SEP   OCT   NOV   DEC    
2013
      JAN   FEB   MAR   APR   MAY   JUN   JUL   AUG   SEP   OCT   NOV   DEC    
2014
      JAN   FEB   MAR   APR   MAY   JUN   JUL   AUG   SEP   OCT   NOV   DEC    

© Copyright Eveliina Mustonen | All Rights Reserved | WWW Design: Hari-WebDesign | Visitors: 101940

F
A
C
E
B
O
O
K
R
S
S

F
E
E
D